lauantai 22. maaliskuuta 2014

Huoh.

Kirjoittaja: Joni

Mä oon oikeesti ihan loppu. En tajuu miks tässä hyvinvointivaltiossa on joku työkkäri, mikä pakottaa töihin, tai muuten joutuu johonkin karenssiin. Eikä siinä muuten mitään, mutku joutuu menee töihin johonkin sellaiseen paikkaan, missä ei oikeesti oo mitään järkee?! Onneks tän ei pitäs olla mikään pitkä pätkä, tai siis se muidu siel työkkärin toimistolla ainaki sano, että tää olis joku puolen vuoden-vuoden nakki. Ehkä mä tsägäl jaksan sen verran lapata schaibaa, vaik no toisaalta, tääl on aika helppoo luistaa niistäki duuneist...

Yks hitsin hyvä juttu täs lehmänhajuses mestas kuitenkin on! Tiätte kai, et tallil pyörii noit friidui ihan kevyt määrä. Okei, onhan siel niit alta sakkorajankin mitä en kato ees 100 metrin säteeltä, mut yks työkaveri.. Se on ihan törkeen kuumis. Ei mikään voita blondeja, vaikka kuin yrittäis pyörittää. No anyway, tää mimmi onkin hengaillu melko paljon mun kans (tai sit mä vaivihkaa hengaillu sen kans, heheh) ja on se kyl aikamoinen. En silti tajuu miten kukaa jaksaa kikattaa niin paljon kuin tää Sofia, mut ei se mitää. Hymyilevät pimut on hottei.

Yks päivä meidät passitettiin Sofian kans siivoilemaan ulkovarastoa kuntoon. Sinne ollaa rakentamas jotain kengittäjän pajaa tai jotain sellast, en mä ihan pysyny kartal. Mä tiesin, et nyt ois täydet mahkut koittaa ottaa vähä jotain askelta. Älkää luulko et mä haluisin alkaa seurustelee tai mitään, mut siis oishan se kiva ku ois jotain pientä vilskettä. Sofia päpätti oikeesti ihan taukoomatta. En iha käsitä mistä se repii sitä juttua, ku ei se misu oo hetkeekää hiljaa, ainakaa mun kans. Siin me lappailtiin kamaa ulos varastosta, viskeltii jotai vanhoja hevoslehtiä ja kenkiä ihan armottomalla draivilla roskiin. "Huhhuh, pidetäänkö pieni tauko?" Sofia kysyi multa hymyillen. "Joo tietty!" Meitsi oli ihan kympil messis. Kaivoin mun reisitaskuhousujen taskuista kaks pillimehuu, ei ehkä kaikkein hohdokkainta, mut oli se ihan jees tollaseen rehkimiseen. Aurinkoisen päivän kunniaks istuttiin siihen varaston takana olevalle penkille "ottaa brunaa", eli kuhan nyt vaa arska paisto päin näköä. Varmaa ekaa kertaa Soffi oli hiljaa.

"Onks kaikki okei?" mä vähän lohkaisin jäätä. Ei tollasta hiljasuuttakaa kestä kukaan. "Tottakai, miksei olis?" Sofia katsoi mua kysyvästi, kuitenkin sama virne naamallaan kuin aina. Nostelin olkapäitäni, mut loin sellasen hymyn kulmieni alta Soffiin. Mä aattelin lähestyä vähän antaakseni sille sellasen pienen pusun, sellasen mist tytöt menee ihan sekasin ja hykertelee siit kavereilleen. "Hei jatketaas töitä et saadaan nää tänään valmiiks!" Soffi sanoi reippaalla äänensävyllä ja pinkaisi ylös penkiltä kuin gaselli konsanaan. Siihen mä jäin funtsii, että mitäköhän tein taas väärin. Duunit kiinnosti taas yhtä paljon ku kilo hevosenlantaa, mut pakko kai se oli lähtee Soffii auttaa. Ihan en nyt tiedä miten tästä edetään, vai oliks toi tyttö niin hölmö, ettei ees tajunnu mitä mä meinasin. Mut eipä se ainoo näpsä tällä tallilla oo, et ei huolta! Meitsil on viel B-plääni taskus.

- Joni

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Palomestari tässä tere.

Kirjoittaja: Johan

Ei ehkä päiväkirjamatskua, mutta haluan kirjoittaa jotain itsestäni tähän alkuun. Olen niin tuore kasvo Riiviöissä vielä, että olisi kiva hieman valaista kuka olen ja mitä teen.

Oli syyskuun 2013 alkupuoli ja olin viettämässä suhteellisen rauhallista iltavuoroa palolaitoksella. Meille tuli hälytys suuresta palosta, eikä mennyt paria minuuttia pidempää aikaa, kun olimme jo porukan kanssa autossa matkalla johonkin hevossiittolaan. Saavuttuamme paikalle vastaan juoksi ihan järjetön lauma jotain pieniä poneja ja tilanne oli todellakin karkaamassa käsistä monin eri tavoin. Eihän me hevosia ehditty kiinni ottamaan, kun piti juosta suoraa tietä sammuttamaan paloa, samalla kun omistaja huusi vieressä kuin tapettava sika ja yritti sukellella liekkeihin pelastamaan niitä muotovalioitaan ja jotain kilpailutähtiään. Kaverin piti ottaa täti kunnon otteisiinsa, kun ei tämä neito tahtonut ymmärtää kuinka hengenvaarallista on kirmailla häkäpilveen järkeä käyttämättä.

Tunnin kuluttua palo oltiin saatu sammutettua ja hevosetkin kutakuinkin kiinni ja tarhoihinsa. Jäimme vielä yhden työkaverin kanssa auttamaan ilmoitusasioiden tekemisessä, sekä paikkojen tarkastamisessa vielä samaisen illan aikana. Juliksi esittelemänsä henkilö itki niin vuolaasti, ettei meidän keskusteluista tahtonut tulla lasta, eikä sitä toistakaan. Hysteerinen nainen tarttui kaulasta, halasi ja odotti, että ilmoittaisin tämän olevan pahaa unta. Valitettavasti en voinut muuttua uneksi, vaikka kuinka yritin. Hiljalleen tilanne alkoi tasoittua ja pystyimme tekemään työmme omistajan avustuksella.

Anyway, olin antamassa omistajattarelle numeroani siitä syystä, että hän tulisi tarvitsemaan palokunnan yhteystietoja vakuutusasioissa ja vastaavissa. Kuin salamaniskusta neito loi kasvoilleen tyytyväisen ilmeen, kirjoitti palaneelle paperilapulle oman numeronsa ja ojensi sen minulle. "Jos mä en soita niin voit soitella sitten mulle, kyllä kahvitteluseura aina sopii!" En ehtinyt edes selvittää väärinkäsitystä, kun nainen jo kiitteli saamastaan avusta ja lähti kotitaloonsa jatkamaan asioiden hoitamista. Muutaman päivän jälkeen tajusin, ettei se numeron saaminen ollut ollenkaan huono juttu. Voisihan sitä yrittää?

Soitin Julille viiden päivän kuluttua palosta ja sovimme tapaamisen läheiseen kaupunkiin, molemmille tuttuun kahvilaan. Saman visiitin teimme seuraavanakin päivänä, kuten sitäkin seuraavana. Lopulta siirsimme kahvittelut hevostilalle, sillä olihan tällä naisella kädet täynnä töitä kahden tallinsa kanssa. Aloin auttamaan hiljalleen tallihommissa omien töitteni ohella ja parin kuukauden kuluttua huomasin asuvani Riiviöiden kotitilalla. Tämänkin tajusin vasta silloin, kun täytimme Julin kanssa netissä osoitteenmuutosta. En ole koskaan ymmärtänyt hevosista mitään, mutta eipä se lannan lappaaminen tai naulojen nakuttelu mitään jäätävää tähtitiedettä ole. En mä kuitenkaan ihan hyvää hyvyyttäni tallilla oleskellut, oli mulla vähän painavammatkin syyt: tunteet, mitkä puhuimme halki ja selvitimme molemminpuolisiksi.

Enää oli vain yksi salaisuus, mistä oli vaikeaa kertoa: se, että mulla on 4-vuotias lapsi. Lapsi, joka oli viettänyt nyt kolme kuukautta aikaa ex-naisystäväni luona Ruotsissa. Tiesinhän mä, että pakko siitä on kertoa. Joel on muuttamassa mun luokse vakituisesti ja onhan se vähän hankalaa, jos nykyinen naisystävä ja talon omistaja ei siitä tiedä. Mä pelkäsin ihan hirveää paskamyrskyä kerrottuani asiasta talvisena, pimeänä iltana. Juli meni hiljaiseksi ja ehdin jo ajattelemaan elämäni alusta loppuun, tähän hetkeen asti. Fiilis oli samanlainen kuin mahdollisesti ulosajossa moottoritieltä, tai jotain vastaavaa. Pian näin taas sen tuttuakin tutumman hymyn naisen kasvoilla ja uskalsin huokaista syvään. "Mikset sä oo aikaisemmin kertonut!? Miksei se sun poika ole jo täällä?" Juli kysyi hieman feikkivihaisella äänensävyllä, naureskellen kuitenkin ja halaten mua pitkään. Puhuimme asiat loppuun ja sovimme, että lähdemme hakemaan poikaa yhdessä Ruotsista. Silläkin uhalla, että sekopäinen ex repii pelihousunsa ja alkaa vainoamaan meidän uutta elämää.

Lopulta Joel muutti turvallisesti meille asumaan ja pääsimme aloittamaan oikean elämän. Ollaanhan tässä edetty ihan hillitöntä vauhtia, mutta en tiedä kenen takapuolta sen pitäisi kutitella. Tässä tämä meidän tarina hyvin pitkälti. Seuraavalla kerralla lupaan kirjoittaa jotain hieman mielenkiintoisempaa stooria, nyt kun on avattu tämäkin asia juurta jaksain.

- Johan

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tervetuloa päiväkirjahuoneeseen!

Yön pimeillä tunneilla päätin, että aloitamme talliporukan kanssa päiväkirjan kirjoittamisen Riiviöiden arjesta. Julkisesti. Kyllä, teille kaikille nähtäväksi. Arkemme tallilla on toisinaan jännittävämpää kuin kaksi jaksoa Kaunareita putkeen, mutta tämä on tietysti ihan katsojasta (tai tässä tapauksessa lukijasta) kiinni. Koitamme kirjoitella tarinoita teidän nähtäville mahdollisimman usein, erityisesti silloin, kun on jokin hyvä syy juoruilla tai purkaa ketutusta.

Kirjoittaja: tallin omistaja

Maaliskuu on sujunut suhteellisen tasaisissa tunnelmissa. Meille ei ole muuttanut uusia hevosia juurikaan, mutta jokunen kasvatti on syntynyt. Ei sen kummempaa. Arki rullailee eteenpäin, hevoset kisaavat milloin kisaavat ja niin edelleen. Henkilökunnan kanssa kuitenkin saadaan olla helisemässä. Välillä mietin, millaisen apinalauman olenkaan palkannut lorvailemaan tallissani. Viime viikolla meillä aloitti uusi poika, Joni. En tiedä mistä pirusta tuokin kakara on tänne tullut, mutta sain työkkäristä anelevan pyynnön siitä, että minun pitäisi ottaa joku reipas nuori mies korjailemaan lahoavaa tallia. En mä sen kummemmin jaksanut asiaa miettiä, kun poika tulee työmarkkinatuella hommiin. Maanantaina räkäposki talsi paikalle puoli tuntia myöhässä, tumppasi röökinsä keskelle pihaa ja kysyi "Mihin aikaan on ruokis?" Tiesin tästä hetkestä alkaen, että olin tehnyt virheen. Suuren virheen. Onneks mulla on Johan. Lampaantissiksi kutsuttu mies, joka ei uskalla sanoa edes mulle "ei" silloinkaan, kun haluan ostaa lisää hevosia, vaikka talli on jo valmiiksi täynnä ylipaikkoja myöten. Tulisin siis olemaan yksin tämän teinipojankoltiaisen kouluttamisen kanssa.

Kun poika oli passitettu lähestulkoon niskaperse-otteella korjailemaan oritallin riekaleiksi potkittuja karsinoiden ovia, päätin itse hengähtää. Istuin kansliaan, otin kupin teetä kätösiini ja hengitin syvään - ehkä noin viisi sekuntia, kunnes Sofia juoksi kälättämään ärsyttävällä kanankitinällään mun viereen. "Juli, Juli! Kuka toi uus poika on? Onks se joku sun tuttu? Sukulainen? Vai onks se jotain sukuu Johanille? Mikä sen nimi on? Onks se minkä ikänen? Kauanko se on täällä? Mitä se tekee, tai siis mikä on sen työnimike?" Painoin pääni kämmeniin ja huokaisin syvään. "Se on Joni, mene itse kysymään loput. Eiks sulla oo töitä?" Vastasin lopulta huojentuneesti. Sofia hiljeni sadasosasekunnissa ja karkasi paikalta kuin aropupu. Muikkeli selkeästi luisti taas hommistaan, mutta eipä se jaksanut tällä hetkellä kiinnostaa, kunhan hevosilla on ruokaa ja ne on ulkona.

Päivän aikana tää nimeltä mainitsematon jäbä sai korjattua tasan yhden karsinan saranat. Johanin mukaan hän bongaili miehenalkua lähinnä juttelemassa Sofian kanssa, tai vaihtoehtoisesti houkuttelemassa Aaroa ja Panua röökille, mutta olkoon tämä sallittua ensimmäisen päivän kunniaksi. Virhe. En tiedä miten enää ikinä saan valettua häneen selkärankaa, mutta päivä kerrallaan ja siihen tahtiin. Ainakin Sofia tuntuu olevan onnellinen ja taitaa vihdoin unohtaa haikailunsa Aaron perään, liekö se sitten parempi vai huonompi asia.

Nyt Johan jo huuteleekin yöpuulle. Seuraavaan kertaan siis, heido!
- Juli